Omien vanhojen valokuvien selailu herättää usein paljon tunteita ja muistoja. Vaikka perhekuviin usein tallennetaan lähinnä onnellisia hetkiä, ovat ne silti kurkistuksia omaan menneisyyteen, johon voi liittyä paitsi iloisia myös tummempia tunteita. Itse ajattelen, että juuri siksi ne meitä kiehtovatkin: perhealbumin kuvien kautta voi parhaimmillaan tavoittaa omasta tai itseä ennen eläneiden ihmisten todellisuudesta jotakin muutakin kuin vain pelkän siloitellun pinnan.

Kaikkea ei tietenkään tarvitse säilyttää, mutta ehkä negatiivien hävittämistä suunnitellessa on hyvä hahmottaa tekevänsä peruuttamattoman valinnan paitsi omasta myös tulevien polvien puolesta. Haluaako tosiaan ottaa kontolleen sen, että tulevat lapsenlapsenlapset menettävät mahdollisuuden nähdä valokuvista, miten isoisoäiti eli sata vuotta sitten 1990-luvulla? Myös kulttuurintutkimus on tulevaisuudessa pulassa, jos ajastamme ei säily kuvia tavallisesta elämästä. Leijonanosa nykyihmisen omaisuudesta on teollisesti massatuotantona valmistettua. Samanlaisia huonekaluja, vaatteita, kirjoja, astioita ja laitteita on maailmassa tuhansittain. Valokuvamme ovat tavarapaljoudessamme poikkeus: ne ovat uniikkeja.

Negatiiveista teetettyjen värillisten kymppikuvien säilymisennuste on heikko. Vaikka paperille teetetyt kuvat nyt ovat kirkkaita ja helppoja selailla, ei niiden elinkaari luultavasti tule olemaan kovin pitkä. Digitaalisten tiedostojen säilyvyys taas on pitkälti kiinni siitä, kuinka huolellisesti ja järjestelmällisesti niiden konvertoinnista ja varmuuskopioinnista huolehditaan. Pilvipalvelu tai ulkoinen kovalevy ei ole sellaisenaan luotettava pitkäaikaissäilytysratkaisu, vaan edellyttää käyttäjältään aktiivisuutta. Pilvipalveluja syntyy ja kuolee ja kovalevyt vanhenevat - molempien osalta siis säilytysratkaisu vaatii säännöllistä päivittämistä. Jos alkuperäinen negatiivi on hävitetty, ollaan tosiaan myös ikuisesti sidoksissa skannausajan tiedostokokoon - vaikka teknologia kehittyisi, isompaa ja tarkempaa digitiedostoa ei voida tehdä, jos originaali puuttuu.

Täällä valokuvataiteen museossa ajattelmme, että negatiivit ovat oikeastaan aika täydellisiä museoesineitä - ne ovat kulttuurihistoriaa tiivistetyssä muodossa. Yksi filmirullallinen mahtuu yhdelle negatiivikansion lehdelle joka ei ole paljon A4-paperia paksumpi, mutta sisältää kasapäin informaatiota. Negatiivien säilyttäminen muuttuu ehkä kotioloissakin helpommaksi, jos ne siirtää valokuvausliikkeen paperikuorista arkistokelpoisiin negalehtiin ja -laatikoihin. Samalla voi kirjata ylös kuviin liittyviä tietoja. Esimerkiksi Museoiden hankintakeskuksen verkkokaupasta täältä voi helposti hankkia arkistokelpoisia säilytysmateriaaleja. Perhekuvia silloin tällöin ottaneen kuvaajan koko negatiiviaineisto saattaa hyvinkin mahtua yhteen, perusmapin kokoiseen arkistolaatikkoon, joka on helppo säilyttää.