1800-luvun lopun maaseutuyhteisöissä aviottomat lapset eivät olleet ainutlaatuisia tai harvinaislaatuisia tapauksia. Aviottomat lapset olivat paikallisyhteisöjen normistossa lähinnä normaaleja poikkeuksia.Talon ja yhteisön suhtautuminen piikaan lapsineen saattoi vaihdella. Joka tapauksessa piialla oli monta askaretta ja omien lasten hoitaminen töiden lomassa otti osansa. Aviottomia lapsia saaneet piiat yleensä elättivät itsensä tilapäistöillä taloissa ja asuivat pienissä mökeissä kylien reunoilla. Lasten imettäminen pitkään ehkäisi uusia raskauksia. 

Piikojen lastenhoito vaati luovuutta, koska töitä oli tehtävä. Lastenhoito voitiin ratkaista tapauskohtaisesti eli miten juuri sillä hetkellä ja tilanteessa saatiin järjestymään. Lapset saattoivat olla myös ulkotöissä äidin mukana. Vauva saattoi olla esimerkiksi pitkänomaisessa päältä avoimessa kangaspussissa, joka voitiin ripustaa työnajaksi puunoksaan tai vipuun, joka oli laitettu kivien tai ladon seinähirren rakoon. Tällaista hurstipussia, vipukätkyettä, hurstikiikkua voitiin tarvittaessa käyttää myös kotona. Ulkona tai sisällä. Vauva voitiin laittaa myös esimerkiksi tuohesta tehtyyn konttiin työn ajaksi. 

Yleensä lasten tuli heti kyettyään auttaa töissä. Tiukoissa tilanteissa lapset saattoivat olla myös keskenään. Aika pienestä lapset ovat ehkä saaneet pärjätä omatoimisesti ja vanhemmat lapset ovat huolehtineet paljon nuoremmista. 

Vauvat kapaloitiin ennen kuin pakettiin. Tästä luovuttiin yleisesti viimeistään 1930-luvulla. Köyhimmissä oloissa oli usein puutetta lasten vaatteista ja kankaista 1800-luvun lopulla. Puisissa kehdoissa saattoi olla ura, jonne pissa juoksi.

Kapaloiän jälkeen maalaislapset puettiin kolttuihin eli kuin mekkoihin. Noin neljävuotiaana pojat saivat viimeistään jonkinlaiset housut. Koltun kanssa ei käytetty yleensä housuja eikä pienimpien lasten oletettu menevän ulos tarpeilleen. He saivat tehdä asiansa tuvan lattialle. Siitä ne siivottiin räteillä ja tikuilla. Pyykinpesu oli ennen hankalaa, joten tämä tapa vähensi pyykkiä. Kun lapsia oli paljon, oli käytännöllistä, että pikkulasten vaatteet eivät eronneet toisistaan. Koltut periytyvät sisaruksilta toisille. Yleisen elintason nousun myötä koltut katosivat. 

Tässä on muutamia kirjavinkkejä, joista voi olla apua: 

Aukia, Markku 2010. Lapset olkoon ihmisiksi. Suomen talonpoikaiskotien hiljainen kasvatus. Turku: Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/52564/diss2010aukia.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Helsti, Hilkka 2000. Kotisynnytysten aikaan. Etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 785. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kotilainen, Sofia & Saarimäki, Pasi 2013. Isäehdokkaat hiillostettavina. Paikallisyhteisö aviottoman äidin tukena 1800-luvun lopun sisäsuomalaisella maaseudulla. Teoksessa Jari Eilola & Laura-Kristiina Moilanen (toim.) Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhteisöistä eri vuosisadoilla. Helsinki: Suomaisen Kirjallisuuden Seura.
Korkiakangs, Pirjo 1996. Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen Arkisto 42. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Lönnqvist, Bo 1992. Ting, rum och barn. Historisk-antropologiska studier i kulturella gränser och gränsöverskridande. Kansatieteellinen Arkisto 38. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.
Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.) 2006: Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1092. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Roivainen, Päivi 2016. Puettu lapsuus. Löytöretkiä lastenvaatteiden saarille. Kansatieteellinen Arkisto 56. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.