Kemiallisesti määritellen vanhakantaisessa tervanpoltossa on kyse puun kuivatislauksesta. Käytännössä ja kansanomaisessa muodossaan kyse on kuitenkin pitkästä aikaa vievästä sarjasta erilaisia toimenpiteitä, joista lopulla syntyy tervaa.

Paras ja kysytyin terva syntyy mäntypuusta. Prosessi alkaa puiden kolomisella, jossa kasvavista nuorehkoista männyistä poistetaan kuorta niin, että puu tervaantuu. Tämä vaihe voi kestää useita vuosia, ja kun tervasmetsä on valmis, puut kaadetaan ja halotaan pitkiksi pilkkeiksi – soiroiksi.

Tervan polttoa varten maahan kaivetaan laakea loivan kartion mallinen kuoppa, joka tiivistetään savella paksua nestettä läpäisemättömäksi. Tähän kuoppaan ladotaan tervaspilkkeet säteittäin laakeaksi keoksi – miiluksi – ja latomus peitetään miltei kokonaan maalla ja  turpeilla. Näin saavutetaan tiiveys, sillä tervanpoltto voi tapahtua vain hapettomassa tai hyvin vähähappisessa tilassa. Jos happea on liikaa tervamiilu roihahtaa liekkeihin ja tuloksena on vain savua ja lopulta kasa tuhkaa.

Keskeltä miilua johti ontto puuputki miilun ulkopuolelle miilun silmään ja sitä pitkin myöhemmin valmistuva terva juoksutettiin astioihin ja pakattiin tukeviin tynnyreihin. Tervan irrottamiseksi miilu sytytettiin reunoilta ympäriinsä ja saatiin se tilaan, jossa kuumuuden vaikutuksesta pilkkeet ”hikoilivat” tervan ulos, ja jäljelle jäi vain kuiva hiili. Miilu oli pidettävä koko ajan tarkoin vartioiden sopivassa palamisen tilassa, sillä palaminen synnytti tarvittavan lämmön puun kuivatislausta varten.

Tervanpotto oli merkittävä elinkeino Suomenselällä aina Suur-Ruovedeltä Kainuuseen. Tällä alueella tervaa poltettiin ansiomielessä ainakin 1600-luvulta lähtien ja Suomen asema maailman tervamarkkinoilla oli hyvin huomattava. Voidaan sanoa, että englantilainen ja hollantilainen siirtomaahallinto eli suomalaisen tervan varassa. Terva koottiin Pohjanlahden satamakaupunkeihin, joissa kussakin oli omat tervahovinsa. Tukholmassa oli tervakomppania, joka monopolina markkinoi tervan maailmanmarkkinoille, ja tervasta Pohjolaan kertynyt rikkaus kertyi nimenomaan tukholmalaisten välittäjien käsiin.

Vanha tervanpoltto oli metsätalouden muoto. Sen avulla metsästä saatiin myytäviä tuotteita ja rahatuloja. Kuortaneen kihlakunnassa tehtiin 1800-luvun alulla taloudellinen tutkimus, jossa osoitettiin, että tervanpoltosta sen polttajille jäi jonkinlainen työpalkka, mutta puulle ei jäänyt lainkaan kantohintaa.

Terva oli tärkeätä myös kansanomaisessa elämässä. Jokainen suomalainen vene tervattiin aikaa kestäväksi. Jokainen kirkon haapainen paanukatto tervattiin samasta syystä ja talonpoikaiset pärekatotkin kestivät paljon kauemmin tervattuina. Köydet oli tapana tervata samoin kuin kansaomaiset ajokalut. Terva oli tavallaan vertaansa vailla oleva puun kyllästysaine. Joissakin vanhoissa kaupungeissa oli puusta rakennettuja jalkakäytäviä, jotka niinikään tervattiin.

Tervan suurkuluttajia olivat telakkateollisuus ja merenkulku muutenkin. Laivat ja niiden köysistöt tervattiin kestämään aikaa ja merenkulun rasituksia. Tämä takasi puulaivojen ajan käytännössä määrättömän menekin tervalle ja suomalaisille havumetsien asukkaille mahdollisuuden ansiotuloon.

Tervanpolttoon sopivia havumetsiä oli nimenomaan vedenjakajaseuduilla, joilla maaperä oli niin karua, ettei se soveltunut edes kaskeamiseen. Näitä ikimetsiä oli alaltaan valtavasti, ja ne tarjosivat loppumattoman raaka-ainevaraston vanhalle tervateollisuudelle.

Kirjallisuutta aiheesta:

Turpeinen, Oiva: Mustan kullan maa. Tervan historia. 2010.

Paajala, Juhani & Jokivartio, Tuula: Tervan valmistus ja käyttö – The manufacture and use of tar. 1989.

Kauppila, Raili & Suihko, Anneli: Tervan tie. 1987.

Åström, Sven-Erik: From tar to timber. Studies in Northeast European forest exploitation and foreign trade 1660–1860. 1988.

Seppänen, Vilho:  Miilunpoltto. 1939 .