Katsotaan ensin kuvaa. On totta, että henkilöiden olemuksessa ja ammattimaisen oloisessa poseerauksessa sekä koko kuvan tyylissä on vuosisadan vaihteen suosittujen valokuvapostikorttien tyyliä ja kiiltokuvamaista kauneutta, ja olen itsekin taipuvainen tulkitsemaan sen postikorttikuvaksi - mutta ellei juuri samaa kuvaa tule vastaan postikorttina, on mahdotonta saada asiasta varmuutta. Koska tuon tyyliset postikorttikuvat olivat suosittuja, se olisi tietenkin voinut innoittaa tätä pariskuntaa jäljittelemään niitä poseerauksessaan ja taitavaa valokuvaajaa tekemään lopputuloksesta samantyylisen kuvan. Sinun hallussasi olevassa kuvassa ei ainakaan taida näkyä merkkejä siitä, että se olisi lähetetty postikorttina ennen kehystämistä. 

Postikortin ja yksityiskäyttöön tarkoitetun valokuvan eroa ei tuossa varhaisvaiheessa voi päätellä valmistustekniikastakaan, sillä varhaiset postikortit eivät olleet vielä painettuja vaan samanlaisia hopeagelatiinivedoksia kuin muutkin valokuvat. Edes postikorttikäyttöön viittaavat osoiteviivat vanhan valokuvan kääntöpuolella eivät välttämättä tarkoita, että se olisi ollut myyntiin tehty postikortti, koska valokuvien vedostuspapereita oli saatavilla myös noiden viivojen kera, jolloin ihmiset ovat voineet lähettää myös itse ottamansa ja vedostamansa yksityiskuvan ystävilleen postissa.

Pahvipohjustuksen ja fasettihiotun lasin väliin kiinnittäminen on ollut yksi kehystämisvaihtoehto, ja oman kuvansa on voinut tilata sillä tavoin kehystettynä kehysliikkeestä tai suoraan joistakin valokuvaamoista. Aikaisemman kysymyksen yhteydessä Sirkku Dölle on todennut, että näistä käytettiin tuon ajan suurennusliikkeiden hinnastoissa nimeä "kristallikuva". Nimitys sopii erityisen hyvin molemmin puolin hiotulla lasilla päällystettyyn kuvaan! Kahden lasin väliin kiinnittäminen on luullakseni hieman harvinaisempaa kuin lasin ja pahvin väliin. Taustapahvissa on yleensä myös tukipala, jonka avulla kuva on pysynyt pystyssä pöydällä tai hyllyllä.  

Kuten arvelitkin, kuvaa on varmasti pidetty pöydällä jonkinlaisen telineen tai tuen avulla, joka on todennäköisesti saatu kehyksen mukana. Tuollaisia tukia valokuvineen näkee vanhoissa valokuvissa osana sisustusta, ja niitä on myös säilynyt museoiden kokoelmissa. Yllä mainitun kysymyksen ohessa näet myös kuvan telineestä. Myös tavallista pahville pohjustettua visiitti- tai kabinettikorttivalokuvaa saatettiin pitää esillä samanlaisessa tuessa.

Konservaattori Laura Sallas vastaa korjauskysymykseen: 
Kyseisessä pohjustusmenetelmässä vedos pohjustetaan kuvapuolelta lasiin gelatiinin avulla. Koska lasi on ehjä, en suosittele kuvan irrottamista lasista. Kuvan irrottaminen lasista ja kiinnittäminen uudelleen on vaativa toimenpide, eikä täysin riskitön. Paikallisesti reunalta irronneita kohtia ei kannata ruveta operoimaan kiinni lasiin, lopputuloksesta ei saa tasalaatuista. Ilmakuplat ja irronneet kohdat reunoilla voi hyväksyä osaksi teoksen historiaa, tai kuten ehdotitkin, uuden kuvan tulostaminen on hyvä vaihtoehto. Jos haluaa pyrkiä mahdollisimman hyvin alkuperäistä jäljittelevää lopputulokseen, niin lasiliikkeessä voi teettää uuden fasettireunaisen lasin ja se voidaan kiinnittää gelatiiniliimauksella, kuten alkuperäisessäkin versiossa.

Taustapuolelta irronneen lasin tilannetta en pysty kommentoimaan näkemättä teosta. Kuvien perusteella on hankala hahmottaa, minkälaisia materiaaleja taustalla on, mitä on tarttunut lasiin ja mikä osa on vedoksen taustapuolta. Kokonaisuudessaan taustapuoli näyttää kuitenkin siinä määrin vaurioituneelta, että se olisi hyvä suojata uudelleen. Tässä kannattaa kääntyä konservaattorin puoleen. 

Lopuksi vielä kirjasuositus: taidehistorioitsija Harri Kalhan hauska ja kaunis kirja "Ihme ja kumma - Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorteissa" (WSOY, 2012) valottaa monipuolisesti postikorttien merkitystä aikansa visuaalisena mediana ja niiden yhteyksiä ja vaikutuksia myös kuvataiteeseen.