Pienien, suunnilleen alkuperäisen kokoisten kopioiden valmistaminen onnistuu kohtuullisen hyvin pienellä digitaalisella taskukamerallakin. Valokuvat voi todella asettaa pöydälle jos ne ovat suoria, ja valaisuksi riittää esimerkiksi epäsuora päivänvalo (pilvinen päivä). Kippuraisia vedoksia kuvatessa pitäisi käyttää jonkinlaisia pidikkeitä, että kuvastaa saa kauttaaltaan terävän.

Eri kameroissa on erilaisia automaattiasetuksia ja niiden tuottamien kuvien laadun vertailu vaatii vähän kuvasilmää. Järjestelmäkameralla saisi suurempia tiedostoja, joista voi teettää liikkeessä tai tulostaa itse suurempia vedoksia, mutta niiden käyttö vaatii harjaantumista. Usein kuvatiedostoja pitää myös hieman käsitellä (oikaista, poistaa roskia, säätää sävyjä), jotta uuteen kuvaan saadaan alkuperäisestä kaikki mahdollinen informaatio.

Näyttelyvedosten koko on tavallisesti suhteessa näyttelytilan kokoon. Hyvin pienet vedokset suurissa avarissa tiloissa voivat näyttää hassuilta, mutta pienuutta voidaan voi käyttää tehokeinonakin: silloin katsoja joutuu menemään lähelle kuvia.

1920-luvun vedokset ovat usein lähellä postikorttikokoa (pienempiä kuin 10x15). Jos kuvissa on paljon yksityiskohtia, voisi ajatella että hyvä näyttelykoko olisi vähintään A4 kokoa eli noin 20x30 cm. Kokoa miettiessä kannattaa myös ottaa huomioon kuvien ripustaminen: miten kuvat kiinnitetään näyttelyn seinille. Kuvat voi pohjustaa sen kummemmin suojaamatta, mutta useimmiten näyttelykuvat kehystetään ja valokuvat suojataan passepartout –kartongilla (aukkokartonki eli paspis). Jos kehystyskustannukset ovat ongelma, voi kuvat teettää sopimaan valmiisiin vaihtokehyksiin.

Jos ette tunne itseänne harjaantuneeksi kamerankäyttäjäksi, teidän kannattaisi teettää kuvat valokuvausliikkeessä ja keskittyä näyttelyn sisällön tuottamiseen. Sehän on se hauskin työ! Tekijäksi kannattaa valita sellainen liike, että alkuperäistä aineistoa osataan käsitellä sen säilymistä vaarantamatta. Kuvia ei pitäisi esimerkiksi lähetellä postissa. Kuvatiedostot voi pyytää poltettavaksi levykkeelle ja joko tulostettavaksi esimerkiksi mustesuihkutulosteena tai valokuvatulosteena.

Henkilöhistoriallista näyttelyä tehdessä kannattaa miettiä kuinka paljon kuvat tarvitsevat oheistekstiä tukemaan haluttua tarinaa. Mille yleisölle suuntaatte näyttelynne? Kuinka paljon ihmisistä ja paikoista pitää kertoa (tai haluatte kertoa), että tarina välittyy? Miten tekstit sijoitetaan, miten kuvat ryhmitellään? Näyttelyn tekemiseen liittyy paljon mielenkiintoisia kysymyksiä.