Valokuvaajien liikkuminen helpottui huomattavasti, kun markkinoille alkoi 1880-luvulla tulla teollisesti valmistettuja negatiivilevyjä, joita ei tarvinnut kehittää välittömästi kuvan oton jälkeen. Edeltävällä, ns. märkälevykaudella negatiivilevy käsiteltiin kuvausvalmiiksi ja kehitettiin samantien, mikä edellytti runsaasti tarpeistoa. Kuivalevykausi teki valokuvauksesta myös yhä laajemmin porvariston suosiman harrastuksen, joten perheen kutsuma kuvaaja on saattanut olla myös valokuvauksen harrastaja. Valaistusolosuhteista johtuen kuvaaminen on todennäköisesti tapahtunut kesäaikaan.

Ateljeesta luontoon (Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1977) on nimeltään Sven Hirnin perustutkimus suomalaisen valokuvauksen varhaisvaiheista 1871-1900, mikä kuvaa muutosta valokuvaajien toimintatavoissa märkälevykauden päättymisen jälkeen. Toisaalta on kuitenkin muistettava, että valokuvauksen varhaiskaudella 1840-1850-luvuilla Suomessa toimivat valokuvaajat olivat ulkomaalaisia, kiertäviä ammattilaisia, ja ateljeekäytäntö syntyi varsinaisesti vasta 1860-luvulla. Kuvaajat ilmoittivat olevansa paikkakunnalla, ja yksityishenkilöt ovat voineet kutsua valokuvaajan paikalle. Ulkona kuvatuista varhaisista perhekuvista löytyy esimerkkejä mm. Merja Herrasen tutkimuksesta Sadan vuoden kuvat. Valokuvaus Porvoossa 1844-1940 (Porvoon museoyhdistyksen julkaisuja nro 5, 1992).

Periaatteessa valokuvaajan kutsuminen kuvaamaan perhettä vaikkapa talon edessä ei ole ollut mahdotonta minään aikana 1840-luvulta lähtien, mutta huomattavan paljon todennäköisempää 1880-luvulta lähtien.