Kysymykseen liittyy useita asioita, muun muassa valokuvauksen tekniikan ja ilmaisun välinen yhteys. Sitä on ensin hieman yleisesti pohdittava, jotta voi vastata kysymykseen.

Usein kun on tehty valokuvauksen tekniikkaa paljon muuttaneita keksintöjä, on niillä ollut myös vaikutusta valokuvauksen ilmaisuun. Käytössä ollut tekniikka ja ilmaisukeinot ovat puolestaan olleet yhteydessä siihen, mitä on kuvattu ja mitä on pidetty hyvänä valokuvana. Kun markkinoille tulevat merkittävät keksinnöt ovat uusia, tekniikan ja kuvan sisällön välinen yhteys käy parhaiten ilmi. Siksi seuraavaksi yksi käytännön esimerkki valokuvauksen historiasta.

Snapshot-valokuva syntyi 1870- ja 1880-luvuilla. Snapshot-termi tulee metsästyksestä, ja sillä tarkoitetaan valokuvauksessa suurin piirtein nopeasti, lyhyellä varoitusajalla otettua kuvaa. Sen taustalla oli keksintö, joka lyhensi valotusaikaa minuutista jopa 1/25 sekuntiin lisäämällä kuvan tallentavan lasilevyn valoherkkyyttä. Tämä tapahtui käsittelemällä lasilevyn pintaa entistä herkemmin valoon reagoivalla kemiallisella seoksella. Käyttövalmis levy oli lisäksi aiemmasta poiketen kuiva, joten tähän asti välittömästi kuvaustapahtumaa seurannut välttämätön kemiallinen jälkikäsittely jäi nyt pois.

Valotusajan lyhentyminen vaikutti paitsi muuhun valokuvaustekniikkaan, myös valokuvan ilmaisukeinoihin. Aiemmin valokuvan ottaminen oli mahdollista vain liikkumattomista kohteista tai paikallaan pysyvistä ihmisistä, ja kamerat joilla noita kuvia otettiin, olivat suuria ja painavia ja niitä käytettiin kolmijalan tai muun tukirakenteen varassa. Lyhentynyt valotusaika antoi mahdollisuuden kuvata myös liikkeessä olevia kohteita ilman, että niistä olisi vanhaan tapaan jäänyt kuvaan jäljelle vain läpinäkyvä tumma varjo jos sitäkään.

Kun valokuvaan ei enää tullut yhtä herkästi liike-epäterävyyttä, myös jalustimen käytöstä oli mahdollisuus luopua. Kamerasta tuli helposti mukana kuljetettava, ja sillä voitiin kuvata käsivaralla. Se voitiin suunnitella aikaisempaa pienemmäksi ja kevyemmäksi. Koko kuvaustapahtuma muutti luonnettaan. Kun isoa, jalustimen varassa olevaa kameraa käyttänyt kuvaaja oli aikaisemmin huomion keskipiste, nyt pienellä kameralla kuvaaminen saattoi tapahtua ilman, että kuvatuksi tullut olisi siitä ollut ollenkaan tietoinen.

Snapshot toi myös uuden kuvakielen. Liikkeen pysäyttäminen kuvaan näytti aluksi oudolta ja jopa järkytti yleisöä. Arvostelijat pitivät tuollaista kuvaa todellisuuden vääristelynä. Sehän ei vastannut arkikokemusta. Pian erilaiseen kuvakieleen kuitenkin totuttiin. Snapshot oli alku kokonaisille valokuvauksen alalajeille. Lisäksi se oli antamassa sysäystä keskustelulle valokuvauksesta taiteena. Kun valokuvausta määriteltiin taiteena, etsittiin sille ominaista taiteellista kuvakieltä. Sitä silmällä pitäen kehitettiin uudenlaisia vedostustekniikoita. Näin tekniikka ja ilmaisu ovat olleet vuoropuhelussa keskenään.

Snapshotiin liittyvistä ”ikonisista” valokuvista käyvät hyvin esimerkkinä Henri Cartier-Bressonin kuuluisat kuvat. Hänen työnsä perustui juuri snapshotin mahdollisuuteen ottaa valokuvia lyhyellä valotusajalla. Hänen ratkaisevan hetken filosofiansa sisältää ajatuksen lyhyellä valotusajalla kuvaamisesta siten, että kameran laukaisuhetki on valittu täsmällisesti.       

Digitalisaation tulo valokuvaukseen on niin ikään ollut tekninen muutos, joka on vaikuttanut todella paljon valokuvaan liittyvään toimeliaisuuteen. Uudet tekniikat luovat uusia mahdollisuuksia, ja näitä mahdollisuuksia kuvaajat myös innokkaasti tutkivat. Voi luonnehtia, että alkuperäisen valokuvan muokkaaminen mieleisekseen on digitaalitekniikalla helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Se houkuttaa monia kokeilemaan myös dokumentaarisesta valokuvauksesta poikkeavia ilmaisukeinoja, mikä ei sinänsä ole uutta.

FIAP:iin liittyen kysymyksessä mainittiin ”ylikäsittelyn” vaikutelma. FIAP:n kansainvälisiin valokuvakilpailuihinhan lähetetään jopa tuhansia kuvia, ja menestyminen kisassa edellyttää, että valokuva jää tuomariston mieleen. Silloin kuvaaja voi hyvin tehdä lähetettävien kuvien valinnat erottautumista silmällä pitäen, ja erottautumiskeinoihin voivat kuulua esimerkiksi voimakkaat värisävyt. Viimeisteltyyn kuvaan vaikuttavat toisaalta myös esteettiset mieltymykset sekä aiheesta tehty tulkinta, joka voi noudatella kuvaushetkellä saatua subjektiivista vaikutelmaa kuvattavasta aiheesta. Riippuen kuvantekijän pyrkimyksistä, tinkimätön pitäytyminen dokumentaarisessa vaikutelmassa ei välttämättä ole ollut ensisijaista. Lisäksi nykyään käytössä olevilla kuvaustekniikoilla, erilaiset kamerat ja mobiililaitteet, voi suoraan luoda tiedoston, joka ei ole dokumentaarinen tallenne kohteestaan. Siten ainakin tarjolla ollut tekniikka on jatkuvasti alentanut kynnystä ei-dokumentaaristen kuvien tekoon.

Voiko hyvän valokuvan ottaa menetelmällä, joka ei enää edusta uusinta tekniikkaa? Nykyään moni valokuvaaja tutkii vanhoja, jopa snapshotia edeltäneitä kuvan tekemisen menetelmiä. Niillä valmistettuja valokuvia näkyy myös näyttelyissä, joissa on esillä vedoksiksi tehtyä taidevalokuvaa. Esimerkiksi FIAP:n kilpailuissa nähdyt valokuvat ovat lähinnä digitaalitekniikalla toteutettuja ja moni FIAP:n alainen kilpailu myös ottaa vastaan vain tiedostoja. Kyse on kahdesta erilaisesta lähestymistavasta, jotka elävät rinnan. Muitakin lähestymistapoja valokuvan tekemiseen luonnollisesti on kuin esimerkiksi daguerrotypian ja muiden 1800-luvun uniikkikuvan tekniikat sekä kilpailuja varten valmistetut digitaalikuvat.   

Kysymys on pohjimmiltaan siitä, mikä on hyvä valokuva. Sille on annettu monia kriteerejä. Hyvän valokuvan määritelmää on myös aikaisemmin kysytty Kysy museolta -palstalla. Alla olevan linkin takaa löytyy museojohtaja Elina Heikan vastaus hyvän valokuvan kysymykseen
 

Kysymys tekniikan vaikutuksesta siihen, mitä on pidetty hyvänä valokuvana eri aikoina, on jossain määrin ikuisuuskysymys kuten se, mikä on hyvä valokuva. Sitä on pohdittu valokuvaa filosofisesti lähestyvissä teksteissä. Kuitenkaan lopullista, kaikkia tyydyttävää vastausta tällaisiin aiheisiin on vaikea löytää. Jatkolukemista voi kuitenkin etsiä esimerkiksi viime vuonna ilmestyneestä Suomen Valokuvataiteen museon julkaisemasta Valokuvataiteen ydin -teoksesta, joka keskittyy aiheeseen valokuvataiteen näkökulmasta. Kameraseuratoiminnassa on paljonkin pohdittu hyvän kuvan määritelmää. Ainakin 1950-luvulla hyvä kuva liitettiin taiteelliseen kuvaan, ja tästä on kirjoittanut Leena Saraste väitöstutkimuksessaan "Valo, muoto vai elämä. Kameraseurat kohti modernia 1950-luvulla".