Ydinkysymys tässä on, kuinka pitkälle valokuvaan voi luottaa dokumenttina aiheesta, josta valokuva on otettu. Tietyllä tavalla valokuva, joka on otettu jostakin aiheesta, voidaan aina ymmärtää dokumentiksi. Sillä on dokumentaarinen luonne sen näkymän tallennuksena, jonka valo on valokuvauslaitteen kennolle tai negatiiville tuonut. Valokuvalla voi kuitenkin monella tavalla vaikuttaa siihen, minkälaisena tallennus kameran edessä olleesta näkymästä siirtyy lopulliseen valokuvaan. Osa noista keinoista liittyy käytettyihin valokuvausvälineisiin ja osa liittyy valokuvan ottamisen jälkeen tapahtuvaan valokuvan jälkikäsittelyyn. Retusointi liittyy jälkimmäisiin. Retusoinnin todennäköisyyttä Paikkarin torpan kohdalla mietittäessä on retusointimenetelmien lisäksi pohdittava hieman 1800-1900-lukujen vaihteen historiallista tilannetta. Miten se mahdollisesti motivoisi retusoinnin? Aloitan valokuvan ottamiseen ja valmistamiseen liittyvistä menetelmistä.

Siihen mitä valokuvaksi tallentuu, voidaan vaikuttaa monella tavalla. Jo se, miten valokuva on rajattu, luo puitteita sille, minkälaisena kuvatun aiheen koemme. Valokuvan rajaus on aina kuvaajan tekemien valintojen tulosta ja sisältää hänen tulkintansa kuvatusta aiheesta. Se vaikuttaa esimerkiksi siihen, mitä on nähtävissä kuvan pääkohteen taustalla tai etualalla.

Käytetyllä kuvausvälineistölläkin voidaan luoda toisistaan poikkeavia vaikutelmia. Kysymyksessä viitattiin objektiiveihin. 1800-luvun lopulla käytetty optiikka antoi selvästi nykyistä tekniikkaa rajatummat mahdollisuudet erilaisiin efekteihin. Esimerkiksi vielä ei ollut käytössä kamerarunkoja, joihin olisi voitu liittää vaihdettavia objektiiveja. Siten optiikka todennäköisesti ei olisi eniten tulkinnanvaraisuutta aiheuttava tekijä vanhoja valokuvia katsottaessa. Silti voi olla hyvä tietää, minkälaisella kalustolla esimerkiksi I.K. Inha on kuvannut Paikkarin torppaa 1890-luvulla.

Kuvan sisältöön on voitu vaikuttaa yleensä dramaattisimmin valokuvan jälkikäsittelyssä. Retusointi tarkoittaa sanakirjan mukaan valokuvan korjailua tai parantelua. Jo 1800-luvulla sitä käytettiin monenlaisia valokuvia tehtäessä, mutta ehkä useimmin kuitenkin ateljeissa otettujen muotokuvien valmistuksen apumenetelmänä. Se, mitä kuvalle lopulta on tehty, on riippunut tavoitteista, joita lopullisen valokuvan käytölle on asetettu. Kysymyksessä tiedusteltiin retusoinnin mahdollisuudesta vuosisadanvaihteen 1800-1900 Paikkarin torpasta otettuihin valokuviin liittyen. Retusointia oli tuolloin jo harjoitettu vuosikymmeniä, joten koettuja käytäntöjä oli olemassa.

Kuvia korjailtiin tekemällä muutoksia vedokseen jälkikäteen siveltimellä, kynällä tai hiilellä. Myös negatiivia voitiin käsitellä. Retusoijan taidosta riippui, kuinka selvästi tehty korjailu erottuu varsinaisesta kuvasta, kuten amanuenssi Anni Wallenius toiseen retusointia koskevaan kysymykseen Kysy museolta –palstalla vastaa. Retusoija pyrki kaunistamaan asiakkaasta otetun muotokuvan piirteitä esimerkiksi tasoittamalla ihonsävyjä tai poistamalla jonkin edullista yleisvaikutelmaa häiritsevän pienen yksityiskohdan. Tekniikka oli täysin tavanomaisessa käytössä muun muassa ateljeissa. Toisissa kuvaamoissa oli jopa retusointiin erikoistuneita työntekijöitä.        

Retusointia käytettiin toisinaan myös esimerkiksi maisemakuvissa, kuten koskien kuohuja elävöitettäessä. I.K. Inhan luontokuvista väitelleen Kati Lintosen mukaan tähän motivoi valokuvaustekniikka, joka ei vielä 1800-luvun loppuvuosikymmeninä kyennyt toistamaan tarkasti nopeasti liikkuvia kohteita. Retusoinnilla pyrittiin luomaan eloisaa vaikutelmaa luonnonmaisemaa esittäneeseen valokuvaan.

Valokuvan sisältöön voitiin vaikuttaa myös montaasitekniikalla, jossa liitettiin toisiinsa osia kahdesta tai useammasta valokuvasta joko leikkaamalla osia eri valokuvista ja liittämällä ne yhteen tai pimiötyöskentelyn avulla. Tuloksena oli silloin kokonaan uusi valokuva, joka sisälsi elementtejä kahdesta tai useammasta muusta valokuvasta. Esimerkiksi Abraham Lincolnista 1860-luvulla tehty kokovartalokuva ateljeessa on yhdistelmä, jossa Lincolnin pää on yhdistetty toisen amerikkalaisen poliitikon kehoon. Näin tehtiin, koska Lincolnista tarvittiin julkisuuteen edustava kokovartalovalokuva, jollaista ei ollut käytettävissä. Myös esimerkiksi tapahtumakuvia on jo varhain käsitelty tällä tekniikalla.

Kysymyksessä mainittiin K.E. Ståhlbergin valokuvaamon ottamat valokuvat Paikkarin torpasta vuodelta 1898. Ne otti I.K. Inha. Hänellä ja Ståhlbergillä oli tuolloin takanaan jo useamman vuoden kestänyt yhteistyö, jossa Inha oli tehnyt valokuvausretkiä pyrkien tallentamaan luontomaisemia ympäri Suomea. Lintosen mukaan tavoitteena oli muun muassa tallentaa Suomen luontoa siten, että se rakentaisi kansallista identiteettiä. Inha toteutti myös itsenäisesti Finland i bilder –kuvasarjan, joka asettuu samaan aatteelliseen viitekehykseen. Lintonen on tutkinut suomalaisen luonnon valokuvallistamista. Valokuvan todenmukaisuuteen uskottiin vahvasti samalla kun motivaatio kansallisen identiteetin rakentamiseen oli nähtävissä Inhan töissä. Lintosen mainitsemat koskikuvien pärskeiden retusoinnit motivoituivat juuri pyrkimyksellä tehdä valokuvista näyttäviä ja siinä katsannossa mahdollisimman onnistuneita. Tutkija on jopa luonnehtinut retusointien tuoneen valokuviin maalauksenomaisuutta.

Lönnrotin muotokuva ja Paikkarin torppaa esittelevät valokuvat asettuvat kansallisen identiteetin rakentamiseen aiheensa puolesta, koska ne dokumentoivat tavalla tai toisella erään tässä rakennusprojektissa keskeisessä roolissa mukana olleen henkilön elämää. Kuvaamalla näitä aiheita on haluttu tallentaa asioita, joilla on koettu olleen suuri merkitys kansakunnan syntyprosessissa. Tätä taustaa ja aikakauden retusointikäytänteitä vasten on periaatteessa mahdollista että Lönnrotin muotokuvasta olisi poistettu syylä edustavamman vaikutuksen aikaansaamiseksi. Kansakunnan merkkihenkilöistä otettuja valokuvia myytiin visiittikortteina ostavalle yleisölle. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olisiko Lönnrotin kuvaa käsitelty mainitulla tavalla. 

Kysymyksen mukana lähetetyt Paikkarin torppaa esittävät valokuvat on koottu kahdeksi triptyykiksi. Inha otti tällaisia yhdisteltäviä valokuvasarjoja monesta kohteesta, ja hyödynsi tekniikkaa eritoten maisemia kuvatessaan. Nämäkin triptyykit ovat luonteeltaan maisemallisia esityksiä ja kuuluvat ehdottomasti samaan kansalliseen projektiin, johon Inha ja Ståhlberg muutenkin ottivat osaa yhteistyöllään. Tilaus kuvattavan kohteen esittämiseen kansallisessa hengessä oli siis olemassa.

Miten valokuvauksellisilla ratkaisuilla olisi tuon ajan valokuvaustekniikalla voitu vaikuttaa Paikkarin torpan tienoosta syntyvään mielikuvaan? Triptyykeistä toinen kuvaa torpan rakennusmiljöötä mäen päällä. Siinä on valittu lähtökohdaksi kohteen esittäminen kolmessa osassa, jotta saataisiin kuvaajan hahmottelema kokonaisuus kunnolla näkyviin. Triptyykki vaatii muun muassa perspektiivin samansuuntaisuutta, jotta kokonaisuudesta tulisi dokumentaarisena esityksenä eheä. Tämä on sanellut kameran sijoittamisen kohtalaisen etäälle kohteesta, jotta kukin kuva asettuisi kokonaisuuteen sen harmoniseksi osaksi. Kokonaisuuden esittämä informaatioarvo on kuitenkin haluttu pitää suurena, joten tallennusta ei ole tehty niin etäältä, että näkymä olisi voitu kuvata yhdellä negatiivilla. Kansakunnan kehityksen kannalta merkittävinä koetut rakennukset asettuvat sarjassa osaksi suomalaista maisemaa. Toisessa triptyykissä avautuu näkymä torpan pihapiiristä mäenlaelta järvimaisemaan. Tämän sarjan kahdessa kuvassa näkyy etualalla aitaa ja portti, jotka auttavat katsojaa kuvittelemaan itsensä triptyykkiin lähelle talojen piiriä ja samaistumaan talon asukkaisiin, jotka ehkä useastikin katselivat mäen päältä avautuvaa maisemaa.  

Onko triptyykkejä sitten retusoitu? Kuvamanipulaation historiasta ei ole kovin paljon kirjoitettu. Sen perusteella mitä tiedämme jälkikäsittelyn yleisistä käytänteistä tuolta ajalta voi kysymyksen mukana lähetetyt triptyykit huomioon ottaen todeta seuraavaa. Montaasitekniikan käyttö voisi osoittautua ongelmalliseksi näissä kuvissa ja etenkin torpan mäkeä kuvaavassa triptyykissä, esimerkiksi siksi, että muualta valokuvaan siirrettävän elementin sijoittaminen uskottavasti rakennusmiljööseen on vaikeaa. Jälki ei olisi tasalaatuista, ongelmia voisi olla esimerkiksi valojen tai perspektiivien kanssa. Tällaiset jäljet on luonnollisesti helpointa huomata, kun tietää, mihin kiinnittää huomiota. Kuvamanipulaatioihin voi tarkemmin tutustua internetistä löydettävien esimerkkien avulla.

Siveltimen, kynän tai hiilen avulla tehtävät retusoinnit olisivat todennäköisesti myös huomattavissa varsinkin, jos valokuvia on mahdollisuus tarkastella läheltä. Usein tällä tavoin toteutetut retusoinnit saavat valokuvassa aikaan jäljen, joka on maalauksenomainen. Jälki on tietysti sitä helpommin havaittavissa, mitä suurempi on ala, jota on käsitelty. Lintonen myös luonnehtii Inhan koskikuvien pärskeiden retusointia toteamalla, että pärskeisiin on jälkikäsittelyllä saatu aikaan maalauksellista vaikutelmaa. Tällä tekniikalla huomaamattoman retusoinnin teko varsinkin paljon yksityiskohtia sisältävissä aiheissa oli vaikeaa. Jos triptyykkien yksittäisiin valokuviin on tehty retusointeja, se todennäköisesti käy ilmi valokuvia lähemmin tarkasteltaessa.   

Valokuvataiteen museon kirjastosta löytyy valitettavasti vain vähän kirjallisuutta, joka keskittyy valokuvaan historiallisena lähteenä. Lähimmäksi tulee kirjoituskokoelma ”Kuva ja historia” (toim. Timo Soikkanen, Vesa Vares; Turun Historiallinen Arkisto 50), jossa eri kuvallisen esittämisen muotoja pohditaan historiantutkimuksen lähteinä. Internetistä löytyy jonkin verran asiaan liittyvää aineistoa. Jouni Keskinen Tampereen yliopistosta käsittelee esseessään nimenomaan valokuvia ja historiantutkimusta, minkä lisäksi kirjoituksen kirjallisuusluettelosta voi löytyä jotakin kiinnostavaa. Linkki esseeseen:

http://www.uta.fi/yky/oppiaineet/historia/kaytannot/index/kuva-essee.pdf