Kiitos kysymyksestäsi. Valokuvateoksen taakse tehtävissä merkinnöissä kannattaa tosiaan olla tarkka – ovathan ne tietoja, jotka kulkevat valokuvaobjektin mukana jälkipolville. Merkintöihin olisi hyvä sisällyttää taiteilijan nimen ja omakätisen signeerauksen lisäksi ainakin teoksen nimi ja ajoitus (kuvaus- ja valmistusvuosi erikseen), editio sekä tekniikka. Konservaattoreidemme ohjeistus on, että merkinnät voi tehdä sopivan pehmeällä lyijykynällä ja kevyellä kädellä vedoksen taustapuolelle reunaan siten, että teoksen alla on kovaa materiaalia, esim. puhdas lasilevy. Näin vältetään merkintöjen näkyminen kohoumina kuvapuolella. Toisinaan, etenkin nykypäivänä suosittujen mustesuihkutulosteiden kohdalla, valokuvaajat luovuttavat ostajalle erillisen ja vapaamuotoisen aitoussertifikaatin, josta ilmenee edellä mainitut tiedot sekä lisätietoja pohjamateriaalista ja käytetyistä väreistä. Nämä voivat myöhemmin osoittautua tärkeiksi tiedoiksi valokuvateoksen säilytystä ja konservointia ajatellen. Museot keräävät teoksen valmistukseen liittyviä tietoja mielellään mahdollisimman tarkasti. Hyvä ja kansainvälisesti käytetty lomake kieliversioineen on ladattavissa täältä.

Aitoussertifikaatit ja muut suurempikokoiset tietoja sisältävät liitteet on hyvä säilyttää erillään itse teoksesta. Jos teostiedot halutaan liittää teokseen esim. erillisellä paperilapulla, se voidaan tehdä ainoastaan kehystettyjen tai pohjustettujen teosten taustapuolelle. Suoraan vedokseen tai tulosteeseen ei tulisi kiinnittää mitään. Teostietolappujen kiinnittämiseen suositellaan käytettäväksi ainoastaan materiaaleja, jotka ovat valokuvien pitkäaikaissäilytyksen kannalta turvallisia. Materiaalien tulisi olla tutkittuja ja testattuja, eli sellaisia, jotka ovat läpäisseet standardoidun valokuva-aktiviteettitestin, ISO 18916 (PAT, photographic activity test). Kiinnitysmenetelmä ja -materiaalit on harkittava aina tapauskohtaisesti siten, että ne on mahdollista poistaa ilman, että teokselle tai sen osille ei aiheudu vaurioita.

Kysymyksesi editioista on kiinnostava. Suomessa tarve valokuvavedosten editioinnille syntyi, kun valokuva tuli osaksi taidemarkkinoita 1990-luvulla. Valokuvan monistettavuuteen ja sarjallisuuteen nojaavasta ajattelusta siirryttiin kohti yksittäistä objektia korostavaa teosajattelua. Rajattu editio onkin lupaus valokuvan ostajalle siitä, että taiteilija on sitoutunut valmistamaan kyseistä valokuvateosta vain tietyn määrän. Tällä on merkitystä etenkin teoksen rahallisen arvon kannalta.

Valokuvataiteessa yleisesti käytettyjä editiota ovat esimerkiksi 3, 5 tai 8. Lisäksi taiteilijalla on mahdollisuus ottaa taiteilijan vedoksia omaan käyttöön. Myytyänsä suositun teoksensa kaikki editiot, taiteilijalla on omat kappaleet vaikkapa näyttelykäyttöön. Editiot merkitään järjestysnumeroin: esimerkiksi 1/5 + 2 AP tarkoittaa ensimmäistä vedosta viiden vedoksen sarjasta. Lisäksi taiteilija varaa oikeuden valmistaa kyseisestä sarjasta kaksi taiteilijan vedosta (A.P., artist’s proof). Mikäli taiteilija valmistaa samasta negatiivista tai tiedostosta erikokoisia tai erivärisiä versioita, on näille suositeltavaa antaa omat editionsa. Ostajan näkökulmasta on selkeintä, että kaikki saman teoksen mahdolliset variantit olisivat tiedossa jo ensimmäistä kuvaa myytäessä, mutta aina se ei ole mahdollista. Käytännössä valokuvataiteen editiokäytännöt eivät olekaan yhtä vakiintuneita kuin vaikkapa taidegrafiikassa – tapoja suhtautua editioihin on miltei yhtä monta kuin valokuvaajiakin.

Lisätietoa editiokäytännöistä löydät myös tästä palstallamme esitetystä kysymyksestä.