16.2.2018

Millaisia järjestelyjä elävien ja kuolleiden ihmisten valokuvaaminen vaati 1800-luvun alkupuolella?

Olen kiinnostunut 1800-luvun valokuvauksesta. Olen ymmärtänyt, että 1860-luvulla yleistyi tapa käydä valokuvaamossa, mutta oliko sitä aikaisemminkin (1840-1850) yleistä ainakin yläluokan piireissä käydä ottamassa valokuva? Jos perhe meni liikkeeseen kuvattavaksi, miten koko prosessi hoitui? Esim. käytettiinkö usein elävien ihmisten kanssa jonkinlaisia tukia (mm. niskatukea), miten valokuvaaja valmisteli kameran ja kun kuva oli otettu, niin miten valokuvalle tehtiin, että se saatiin valmiiksi? Tekikö valokuvaaja sen itse vai oliko liikkeeseen palkattu tällainen henkilö? Miten kauan kuvan valmistus vei aikaa, että perhe sai kuvansa kotiin vietäväksi?

Olen myös kiinnostunut kuoleman jälkeisistä kuvista. Jos liikkeessä kuvattiin kuollut henkilö, toivatko omaiset ruumiin paikalle vai välitettiinkö se jotain muuta kautta? Kuka hoiti kuolleen pukemisen, hiukset ja meikattiinko heidät vai pystyttiinkö jälkikäteen muokkaamaan kuvia? Hoitiko valokuvaaja ruumiin asettelun, esim. istumaan/seisomaan silmät auki? Yhdessä post mortem -valokuvassa saatetekstinä luki, että henkilö oli ollut kuvan ottamisesta jo kaksi vuotta kuolleena. Oliko tällainen normaalia vaikka köyhimmissä perheissä, jos henkilön kuolinhetkellä ei ollut varaa valokuvaan?

Amanuenssi Sofia Lahti vastaa:

Valokuvattavana käyminen oli alusta asti suosittua niiden keskuudessa, joilla siihen oli varaa - ihan aluksi kyseessä oli tosiaan lähinnä yläluokka, mutta jo 1850-luvulla kuvaajien välinen hintakilpailu teki kuvista edullisempia. Alussa eli 1840-luvulla tekniikkana oli uniikki (ei siis kopioitava tai vedostettava) daguerreotyyppi, jonka taitajia vieraili suurimmissa kaupungeissa. Suomalaisia daguerreotyyppejä tunnetaan mm. Turusta, Tampereelta ja Porvoosta. 1850-luvulla valmistettiin jonkin verran ambrotyyppejä ja pannotyyppejä, jotka ovat myös uniikkikappaleita, mutta hieman nopeammin valmistettavia kuin daguerreotyypit. 1850-luvulla kuitenkin yleistyi jo märkälevymenetelmä, jossa valokuva otettiin lasinegatiiville ja vedostettiin siitä suola- tai albumiinipaperille. Vielä tämänkin vaiheen valokuvia on säilynyt varsin vähän.

Varhaisimmilla valokuvaajilla pitkä valotusaika toi kuvaamiseen omat haasteensa, ja mallien piti pysytellä liikkumatta jopa kymmeniä sekunteja. Tähän on käytetty apuna niskatukiakin. Riittävän valon saatavuus oli joka tapauksessa välttämätöntä, ja siksi ateljeissa oli usein varta vasten rakennetut, suuret sivu- tai kattoikkunat. Valokuvausta saatettiin suorittaa myös ulkosalla. Alkuvaiheessa osa valokuvaajista toimi vain vuoden valoisimpina kuukausina. 1860-luvulla päästiin jo 1-2 sekunnin valotusaikoihin. Kuvattavaksi tulijoita myös ohjeistettiin pukeutumisessa, sillä esimerkiksi vaaleansininen, valkoinen ja punainen kangas eivät valottuneet otollisesti kuvissa.

Valokuvaus oli käsityötä, valotettavan materiaalin herkistämisestä ja siihen tarvittavien kemikaalien mittaamisesta ja sekoittamisesta lähtien. Varsinkin ensimmäisinä vuosikymmeninä levyn herkistäminen oli tehtävä juuri ennen sen asettamista kameraan, ja levy oli myös kehitettävä heti kuvauksen jälkeen. Jotkut kuvaajat viimeistelivät valokuvan retusoimalla tai värittämällä; varsinkin daguerreotypian kaudella asiakkaat toivoivat usein muotokuviltaan värillisyyttä, koska muotokuvat olivat siihen asti olleet maalauksia, jotka oli totuttu näkemään värillisinä. Varhaiset valokuvaajat hallitsivat koko prosessin alusta loppuun ja olivat myös taitavia kuvan viimeistelyssä. 1850-luvulla paperille vedostettujen valokuvien toimitusajaksi oli ilmoitettu neljä päivää.

Valokuvahistorioitsija Sven Hirnin mukaan varhaiset valokuvaajat eivät yleensä tehneet kotikäyntejä, eivätkä kaikki suorittaneet kuolleiden kuvausta. Useimmat kuolleet on kuitenkin kuvattu kotonaan melko pian kuoleman jälkeen. Ruumiiden pitkäaikainen säilyttäminen ennen hautausta ei ollut tavallista eikä siihen ollut nykyisenlaisia edellytyksiä, joten oletan, että mainitsemasi merkintä kaksi vuotta kuolleena olleesta henkilöstä viittaa todennäköisesti ennemmin hetkeen, jolloin kuva on vedostettu tai annettu jollekulle tai vaikkapa kiinnitetty albumiin - kenties kuoleman muistopäivänä.

Muotokuvauksen historiasta Suomessa voit lukea lisää esimerkiksi seuraavista lähteistä:

Sven Hirn: Kameran edestä ja takaa, 1972
Sven Hirn: Ateljeesta luontoon, 1977
Catherine af Hällström: Uniikkikuvasta massatuotantoon. Johan Jakob Reinbergin varhaiskuvastoa. Kirjassa Varjosta: Tutkielmia suomalaisen valokuvan historiasta, 1999.
Catherine af Hällström: Liikkeen ja liikkumattomuuden ongelma 1800-luvun valokuvissa. Kirjassa Välissä - valokuvat ymmärtämisen välineinä, 2009.
Tutta Palin: artikkelit kirjassa P:n tarina ja herra silinterissä, 1993.
Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa ja Jorma Hinkka (toim.): Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842 - 1992.

Post mortem-kuvauksesta suosittelen ainakin näitä:

Aikaisempi Kysy museolta -vastaus: Onko Suomessakin otettu muotokuvia vainajista?
Max Fritze: Hyvästi rakkaani. Viktoriaaniset post mortem -valokuvat. Kirjassa Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin, toim. Harri Kalha, 2016.

Kommentoi tätä kysymystä

Kysy oma kysymys

Tulosta tämä kysymys

Kysymyksiä kuvina

Ladataan kuvia